Vapaa rajoista - kohti hyvää

Yleisasenteeni niin toipumista kuin myös perusarkea kohtaan on ennemminkin positiivinen ja optimistinen kuin negatiivinen ja pessimistinen huolimatta vastoinkäymisistä ja masennusoireista. Yritän arvostaa pieniä onnistumisia, pieniä siunauksia enemmän kuin surkutella kaikkia eri vastuksia.  Aina se ei ole helppoa. Välillä tuntuu, että pienetkin harmit ovat liikaa. Läheiseni kuvasi kyseistä ilmiötä minusta erittäin osuvasti: "Jos kattila on täynnä vettä, pienikin lisäys saa sen läikkymään yli reunojen." Silloin kun tuntuu, ettei jaksa enempää, niin itse koen toimivammaksi sallia itselleni hetken epätoivoisuus, surkeus, itku ja suru. Jos sallin itseni luovuttaa ja märehtiä pimeässä tovin, tunteen laannuttua nousen taas reippaana ylös. Kattila on taas tyhjempi, jaksan suuremman määrän huolia, vastoinkäymisiä, ilonaiheita ja hauskanpitoa.

Jokin aika sitten kuulin seuraavan vertauksen: Parisuhteessa puolisot ovat kummatkin osallisia yhteisessä rakkauspankissa. Rakkauden teot kuten hellät sanat ja teot ovat talletuksia rakkauspankkiin ja auttavat ylläpitämään hyvää parisuhdetta. Ilman talletuksia parisuhde kuihtuu ja köyhtyy. Mielestäni tämä sama pätee suhteeseen oman itsensä kanssa. Voin paremmin, jos panostan hyvinvointiini. Jokainen oma ajatukseni, tekoni, joka lisää iloa päivääni, on talletus ilon pankkiini, poispäin masennuksesta ja pahasta olosta, kohti hyvinvointia ja tasapainoa.

Olen harjoitellut armollisuutta, itsemyötätuntoa ja anteeksiantoa viime aikoina. Eräs tapa harjoitella tätä on hyvin yksinkertainen harjoitus, jonka luin Matti Nokelan kirjasta. Harjoite on alunperin Tuulikki Saariston teoksesta Taikasanat, eli miksi antaisin anteeksi? Esim. illalla sulje silmät ja sano mielessäsi itsellesi: "Minä annan itselleni anteeksi." Toista 2-3 kertaa. Jos mieleen tulee joku toinen ihminen, voit myös sanoa hänen nimensä ja "Minä annan sinulle anteeksi."

  Olen lukenut Matti Nokelan kirjaa Seireenien kutsu - Riippuvuudet ja niistä irtautuminen. Kyseinen kirja on erittäin helppolukuinen, selkeä ja lohdullinen kokonaisuus. Kirjassa on paljon itselleni ennestään tuttua sisältöä, mutta samalla paljon uutta ja toivoa tulevaan antavaa sisältöä. Itselleni tärkeä asia kirjassa on toipumisprosessin keston kuvaus. Kirjan mukaan addiktin moraalisen kriisin kautta alkanut hoitoon hakeutuminen ja toipuminen addiktiotoiminnasta normaaliin aikuisen arkeen kestää 1-3 vuotta. Samaten perheen toipuminen sairaudesta kestää 1-3 vuotta.  Tämä tuntuu samanaikaisesti sekä pitkältä ajalta kuin myöskin lyhyeltä ajalta. Moni koulutus, työprojekti tai kuntoremonttikin kestää 1-3 vuotta. Vaikka toipuminen on rankka prosessi, 1-3 vuoden arvio tuo mieleen toiveikkuutta siitä, että sen saa myös tehtyä, kun sinnikkäästi ei anna periksi ja luottaa tulevaan.

Olen tämän viikon aikana tehnyt aikajanaa kolmesta viime vuodesta. En tiedä, onko siitä ollut mitään hyötyä vai enemmänkin haittaa toipumiseni kannalta. Ainakin on tosi raskasta nähdä kaikki viime vuosien vastoinkäymiset ja isot ongelmat samanaikaisesti yhdellä paperilla. Toisaalta on lohduttavaa hahmottaa, että nämä kaikki asiat olen läpikäynyt ja silti seison tässä. Kyllä näihin aikoihin paljon kaikkea hyvää ja voimaannuttavaa on sisältynyt, mutta sitä enemmän kylläkin huolta ja vaivaa. Katse menneessä tuntuu ainakin tänään enemmän uhalta kuin mahdollisuudelta. Tärkeää on oppia vanhasta, mutta haluan pitää painopisteen tulevaisuudessa. Miten se onnistuu, jää vielä nähtäväksi.

Kun ahdistaa ja puristaa, muista seuraava: Ole aloillasi hetki Sulje silmät Hengitä rauhassa ja syvään muutaman kerran Ei ole kiirettä, ei oikeasti Kaikki onnistuu nopeammin (ja paremmin), kunhan et hätiköi, vaan annat itsellesi aikaa rauhoittua ensin. Armoa ja myötätuntoa.

Nyt vihdoinkin sain aikaiseksi hakeutua vertaistukiryhmään. Olen arastellut asiaa ja panostanut selkeästi eniten itsehoitoon. Monta kertaa olen tutustunut eri palveluntuottajien ja yhdistysten järjestämiin palveluihin, ryhmiin ja toimintaan, mutten ole uskaltautunut mukaan.  Nyt ilmoittauduin pelaajille tarkoitettuun ryhmään. En saa jänistää. Haluan todistaa itselleni, että olen sitoutunut toipumiseen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Rohkeutta ja rakkautta.

Tulen aina olemaan sairas, on minulla oireita tai ei. Riippuvuus tulee aina olemaan läsnä elämässäni, mutta riippuvuustoiminnan ei tarvitse olla. Siihen voin vaikuttaa itse. En voi estää pelihimon tuntemista, en voi estää stressiä arjessani, en voi estää moniakaan asioita. Omaan toimintaani ja omiin reaktioihini voin vaikuttaa. Minun tulee ottaa täysi vastuu omista teoistani. Olen vastuussa omasta toipumisestani.  Jokainen riippumuustoiminta on aktiivinen teko. Sen voi myös jättää tekemättä. Se voi sattua, olla vaikeaa, lähes mahdotonta ohittaa, mutta itse minä sen joko teen tai jätän tekemättä. Annan periksi tai vastustan. Tästä reaktiosta, teosta tulee ottaa täysi, nöyrä vastuu.  Jokainen pelaamaton päivä on siunaus.

2. Askel Tulimme vakuuttuneiksi siitä, että vain itseämme suurempi voima voisi palauttaa meille normaalin ajattelu- ja elämäntavan. Toipua ei voi yksin, ilman apua. Ratkaisu on toipumisohjelman noudattaminen. Askelien läpikäyminen ja sisäistäminen ajatuksiin ja tekoihin asti vie kohti toipumista, kohti oman luonteen muutosta.  Tämän esteenä ovat asiat kuten ylpeys, itsekeskeisyys, uhma ja pelko. Ohjelman noudattamisen aikana opetellaan rehellisyyttä, ystävällisyyttä ja nöyryyttä itseä ja muita kohtaan. Tämän prosessin kautta jokainen lopulta löytää uskon omaan korkeampaan voimaan. Lähde:  http://nimettomatpelurit.fi/askeleet.html#2. Itse en tulkitse toista askelta niin, että toipumisen ehtona olisi usko Jumalaan. Minä tulkitsen korkeamman voiman toivon synonyymiksi. Pitää olla toivo ja usko parempaan elämään, usko tulevaan, usko muutoksen mahdollisuudesta ja usko avun saamisesta. Toivo on edellytys normaalin elämäntavan saavuttamiseksi. Toipua ei voi ilman elävää toivoa.

Olen viime aikoina etsinyt paljon tietoa palautumisesta, koska elämässäni on useampia rasittavia teemoja ja tuntuu, että olen koko ajan ylivirittynyt, levoton ja väsynyt. Mutta kuinka palautua pitkittyneestä stressistä? Erittäin hyvänä pidän Sydänliiton artikkelia aiheesta, joka on helppolukuinen, kattava ja lukijalle armollinen. Alla olevat vinkit ovat kyseisestä artikkelista, linkki alhaalla. Palautuminen voi olla lepoa tai tekemistä, rentoutumista tai aktiivista puuhaa, unta tai liikuntaa, yksin olemista tai sosiaalista yhdessäoloa. Uni on kaikista tärkein palautumiskeino stressistä, mutta palautuminen on hyvin yksilöllistä ja jokaiselle ei toimi samat palautumistavat. Kun miettii itselle sopivia palautumistapoja, kannattaa lähteä liikkeelle omien voimavarojen tunnistamisesta. On erittäin palauttavaa tehdä itselleen mieleisiä asioita. Liikunnasta saa energiaa. Unenlaatuun kannattaa panostaa ja tasapainoista ruokavaliota ei saa unohtaa. Joku saa virtaa ystävien kanssa olemisesta, toi...

Minun täytyy käyttää niitä ajatus- ja käyttäytymistapoja ja -tekniikoita, jotka ovat minun arjessani, minun temperamentille ja luonteelleni mahdollisia. Toipumisen tiellä ensin eteenpäin työntää pakko ja tarve parantua. Tämän jälkeen eteen aika usein voi tulla lannistuminen, kun toipumiseen ei itsellä kuulukaan hurmosta siitä, että korkeampi voima nostaa taakan pois.  Ohjelmaan kuuluu vahvana hengellisyys, korkeampi voima. Omanlaisen hengellisyyden löytäminen ja sisäistäminen osaksi omaa toipumista, on jokaisella erilainen ja vääränlaista hengellisyyttä ei ole. Jokaisen polku on omanlaisensa, tahti ja reitti on uniikki, samalla ollen itselle juuri oikea. Oma asenne ja elämä muokkaantuu, muuttuu ja paranee, vaikkei suuria hengellisiä kokemuksia, kuten uskoontuloa, olisikaan. Toipuminen etenee jokaisella eri tyylillä. Myös ateisti tai agnostikko voi toipua ohjelmaa noudattaen. Korkeamman voiman ei tarvitse olla jumalhahmo, se voi olla universumi, fysiikan lait, yhteisön/vertaisten tu...

Haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette käyneet lukemassa ajatuksiani ja olleet mukana toipumiseni alkumetreillä. Aloitin blogin kirjoittamisen osana omaa itsehoitoani joulukuun lopussa ja 1,5 kuukaudessa blogilla on ollut jo yli 1000 näyttökertaa. Tämä on ylittänyt odotukseni selkeästi. Alunperin tavoitteena on ollut ennen kaikkea itselle kirjoittaminen, päiväkirjanomaisesti.  Mutta kyllä se niin on, että saan paljon tukea ja positiivisuutta tekemiseeni, toipumisprosessiini teistä, jotka käytte lukemassa ajatuksiani ja seuraatte etenemistäni. Se kannustaa minua eteenpäin, antaa voimaa jatkaa kirjoittamista myös huonompina päivinä ja tönii etsimään tietoa, harjoitteita ja muita apukeinoja toipumiseni tueksi aktiivisesti. Kiitos avusta teille jokaiselle!

Hyvät periaatteet ja asenteet eivät ole mahdollisia ilman ymmärrystä, hyvä elämä ei ole mahdollista ilman oikeanlaista toimintaa. Jokainen ajatus, sana tai teko joko tukee toipumista tai vie kauemmaksi siitä. Hyvä elämä, toipuminen vaatii sitoutumista, itsekuria ja vastuuta. Se vaatii tyyneysrukouksen sisäistämistä.  Minun pitää hyväksyä se, mitä en voi muuttaa, ja muuttaa ne asiat, jotka voin... Ja ennen kaikkea tarvitsen viisautta erottaa nuo kaksi toisistaan joka päivä elämässäni.  Tämä on arjen tasolla helpommin sanottu kuin tehty. Sen hahmottaminen mihin voi vaikuttaa ja mihin ei, on välillä hyvin vaikeaa. Samaten se mikä tukee omaa hyvinvointia ja mikä on taas tuhoisaa, ei sekään ole aina niin selvää. Mutta sitähän elämä on, jokapäiväistä oppimista ja opettelua, virheineen ja onnistumisineen. Tulkintani ja ajatuksiani liittyen "Päivä kerrallaan" -kirjan päivän tekstiin 16.12.

Nyt on takana 1,5 kuukautta elämää ilman pelaamista. Kiusauksia ja vaikeuksia on riittänyt. En ole antanut riippuvuudelle periksi, vaikka tekosyitä onkin ollut tarjolla. Edelleen olen saanut pidettyä mielessä, että riippuvuustoiminta vain syventää masennusoireita, vähentää jaksamista, aiheuttaa ahdistusta, pahentaa talousongelmia. Vaikka minulla on ongelmia myös ilman riippuvuuttani, niin se pieni helpotus, jonka saan pelaamisesta, ei ole mitään verrattuna siihen syöksykierteeseen ja elämänhallinnan menettämiseen, minkä pelaaminen aiheuttaa vääjäämättä. Tässä hetkessä olen tyytyväinen siihen työhön, tuuriin, apuun ja sattumaan, joiden ansiosta olen vielä matkalla toipumiseen.

Olen saanut muistutuksen priorisoinnin tärkeydestä, olennaiseen keskittymisestä. Jaksamiseni on ollut kortilla viime aikoina ja olen tuntenut syyllisyyttä moneen suuntaan. Töitä olisi pitänyt painaa enemmän ja paremmin, kotia hoitaa niin ja näin, flunssapöpöt tuhota pelkällä tahdonvoimalla. Mutta nyt en enää murehdi noista, koska jokainen lapsistani on kipeänä, pienimmäinen kaikista heikoimmassa kunnossa, kuumeessa ja huonovointinen. Ainoastaan sylissä rauhoittuu lepoon. Tärkeintä on olla lapsilleni lämmin syli, läsnäoleva äiti, joka varmistaa, että kaikki on hyvin. Kaikki muu on turhaa tai vähäarvoista juuri nyt. Työhön, järjestykseen, muihin huoliin voin keskittyä sitten, kun lapseni voivat paremmin taas. Tämän voin hoitaa kunnolla, vaikka olenkin masentunut, riippuvainen yksilö. Olen riittävän hyvä. Tässä hetkessä olen hoiva, tuki ja turva.  Rakkautta.

Testasin vihdoinkin Gambling therapy -sovelluksen mindfullness-harjoituksen nimeltä "Survive the craving". Kyseessä on 13 minuutin rentoutumisharjoitus, joka on tarkoitus tehdä, kun pelihimo vyöryy tai hiipii päälle. Harjoituksessa keskitytään tarkastelemaan omaa hengitystä, koettua pelihimoa sekä kehontuntemuksia, joita pelihimo aiheuttaa. Täytyy sanoa, että aloittaessani harjoitusta minua pelotti, että keskittyminen pelihimon havainnointiin ainoastaan voimistaisi sitä entisestään ja johtaisi retkahtamiseen lähes heti harjoituksen jälkeen. Harjoituksen aikana olin ahdistunut ja levoton, mutta jatkaessani hengitykseen keskittymistä ja himon visualisointia verisuonissani liikkuvana massana, jota hengittämäni happi hajottaa pienempiin osiin, niin oloni rauhoittui pikkuhiljaa. Harjoituksen jälkeen oloni oli rentoutunut, raukea ja tyyni. Harjoitus on englanninkielinen, taustalla kuuluu epämiellyttävä rätinä ja 13 minuuttia tuntuu hyvin pitkältä ajalta istua paikoillaan. Kyseessä ...

Itsekkyys ja itsekeskeisyys = vaikeudet. En ole korvaamaton. Maailma pyörii ilman minua. Jokin minusta erillinen, minua suurempi, huolehtii kaikesta. Korkeampi voima johtaa kaikkea, on tieni toipumiseen. Minä en ole maailman napa, en tiedä muita paremmin kuinka toimia eikä minun tarpeeni, haluni tai toiveeni ole erityisiä. Minun tapani on vienyt minut harhaan. Elämä tietää paremmin, elämä jatkuu minun kanssani tai ilman minua. Elämä kannattelee, kunhan annan sen kannatella, enkö luule tietäväni paremmin. Minun ei tarvitse tietää ja johtaa. Minun pitää luottaa elämään ja muihin, ei yksin itseeni. Kulkea kohti yhteyttä toisiin ja maailmaan, ei kääntyä itseni ympärille. Elämä johdata minua. Ajatuksiani ja tulkintani Päivä kerrallaan -kirjan päivän tekstistä 12.2.

  Vajaa kuukausi sitten mieleeni tuli ensimmäisen kerran pitkästä aikaa, että saatan olla taas menossa kohti masennusta. Alkuvuoden olen pyrkinyt lisäämään hyvinvointiani, olla armollinen itselleni ja pitämään itsestäni parempaa huolta. Silti väsymys ja alakulo ovat olleet seuralaisiani monena päivänä. Nyt vihdoinkin tein pitkästä aikaa pitkän masennustesti (BDI-21). Sain 20 pistettä. Tämä pistemäärä viittaa selkeästi alentuneeseen mielialaan ja kohtalaisiin masennuksen oireisiin. Olen jättänyt yhteydenottopyynnön työterveyteen. En aio antaa oireiden pahentua, vaan pyrin edelleen hoitamaan itseäni mahdollisimman hyvin.  Masennustestin löytää osoitteesta: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/oirekyselyt/pitka-masennuskysely-bdi-21

Nyt oon ollut alamaissa liian kauan! On aika piristyä, hymyillä ja hupsutella. Fake it 'til you make it vai miten se nyt menikään. En kylläkään aio teeskennellä, vaan keskittyä enemmän kaikkeen hyvään. Tänään musiikki soi, syödään hyvää ruokaa, katsotaan joku pöhkö leffa ja keskitytään läheisyyteen ja huumoriin, jos ei muuten, niin sentään mustaan huumoriin. Jos ei muu saa piristymään, niin sitten otetaan isot aseet käyttöön: kissavideoiden katsominen 2-vuotiaan kanssa. Siinä vatsalihakset saa samalla kunnon treenin, kun itkunauraa kippurassa kahdestaan. Hyvää viikonloppua!

Haluan vain olla paikoillani ja hengittää rauhassa. En halua tehdä mitään. En halua muistaa vastuitani ja velvollisuuksiani. En halua tuntea huonommuutta. Haluan vain olla. Huolehdin joka päivä töistäni, perheestäni, itsestäni. Yritän syödä hyvin ja ottaa lääkkeeni. Silti välillä tuntuu, että kaikki on liikaa minulle. Vielä niin ei ole käytännössä ollut, vaan olen selvinnyt kaikesta pakollisesta ja tarpeellisesta. Silti haaveilen ajoittain pysähtymisestä. Saatan joutua hakemaan sairauslomaa jossain vaiheessa, mutta en vielä. Vielä jaksan hoitaa itseäni riittävän hyvin, jotta arki kulkee ja pääkoppa kestää. Mutta silti on ok välillä haaveilla pelkästä levosta. Onneksi viikonloppu on pian edessä.

Kuinka hyvältä ja rentouttavalta tuntuukaan, kun rakas ottaa kädestä kiinni, silittää hiuksia ja halaa lämpimästi. Toisen kosketus tuntuu rauhoittavalta ja hyväksyvältä, tässä on hyvä olla. On hyvä olla juuri minä.  Tämän voi tehdä myös yksin. Myös itseään voi koskea hyväksyvästi, parantavasti. Voi istua alas ja silittää ihoa, hieroa jännitteitä pois, halata itseään ja kääriytyä viltin tai peiton alle lämpimään. Olla itselleen rakastava, hyväksyvä kosketus.

Maanantai alkoi huonosti. Paniikki päällä, liikaa töitä, velvollisuuksia, tehtävää, liian vähän aikaa. Hetken surkuteltuani päätin, etten anna sisäisten vaatimusteni uuvuttaa minua heti aamusta. Pysähdyin hengittämään ja rauhoittamaan sykettäni aina uudestaan ja uudestaan, kun tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Useaan otteeseen epäonnistumisen, ylivoimaisuuden ja toivottomuuden ajatukset ja tuntemukset vyöryivät päälle. Joka kerta pidin selkeän tauon työssäni ja keskityin puhaltelemaan: Tämä on vain tunne, joka menee ohitse. Tämä ei ole fakta, vaan ajatus. Hengitän ja hengähdän hetken ihan rauhassa. Siihen on aina aikaa. Teen yhden asian kerrallaan. En murehdi jo seuraavaa tehtävää. Ehdin tehdä minkä ehdin. Muu jää seuraavaan päivään. Mikään ei kaadu tai sorru, vaikka asia lykkääntyisi ensi kertaan. Sisäinen piiskaajani ei ole oikeassa, vaan rauhallisesti edeten saan aikaiseksi riittävästi. Olen tarpeeksi hyvä, tarpeeksi tehokas, mutten liikaa. Tauolle on aina aikaa. Hengitystä ei saa ...

Toipumisen ehtona on ymmärtää, ettei sairautta voi "voittaa". Sen kanssa ei voi neuvotella. Sitä ei pysty huijaamaan. Siltä ei pääse karkuun. Sen joutuu kohtaamaan yksin ja henkisesti alastomana. Ainoa keino selvitä, on elää sairauden kanssa sitä kunnioittaen (ja perustellusti peläten).  Minä tulen aina olemaan sairas, riippuvainen. Ainoa keino olla kuolematta tähän sairauteen, on pitää sairaus lähellä sydäntä, mutta etäällä käsistä ja jaloista. Jos riippuvuus on sisälläni, muttei teoissani, voimattomuus ei ole pahasta vaan se on supervoimani.

Minulla on ollut jo kauan aikaa paljon henkistä kuormitusta ja pitkittynyttä stressiä. Minulla on vahva tarve palautumiseen, mutta vaikeuksia saada kehoa pois ylivirittyneestä tilasta. Etsiessäni tietoa eri rentoutumis- ja stressinpurkumenetelmistä löysin muun muassa mind body bridging -harjoitukset Mieli ry:n sivuilta.  Mikäli ymmärrän oikein harjoitteiden kuvailuja, niin harjoituksissa pysähdytään tarkastelemaan omia ajatuksia sekä oman kehon reaktioita ja aistimuksia. Mikäli päässä pyörii paineita ylläpitäviä ja toimintaan ruoskivia ajatuksia, tuntuu se jännityksenä kropassa. Tällöin puhuu korjaaja, joka masentaen ruoskii eteenpäin, väittäen, että olet rikki. Tällöin tulee pyrkiä kuuntelemaan kehoa, keskittyä hengitykseen ja muistaa, ettei sisäinen korjaaja ole oikeassa. Se pyrkii korjaamaan voimatonta minää, mutta voimaton minä on vain harha. Oikea minä ei tarvitse sisäistä piiskaajaa, oikea minä ei ole voimaton.  Kuinka hallita stressiä ja sisäisiä ääniään, jotka kuiskiva...

Nyt eletään jo helmikuuta. Olen kuukauden ajan aktiivisesti työstänyt hyvinvointiani, terveyttäni, riippuvuuttani ja muita heikkouksiani ja pyrkinyt kohti toipumista, myötätuntoa ja tasapainoista elämää. Matka jatkuu hamaan tulevaan. Yksi osa tätä matkaa on GA:n askelten työstäminen. 1.Askel Myönsimme, että emme hallinneet pelaamistamme - ja että elämä oli käynyt kestämättömäksi. Lähde 12 askeleelle: http://nimettomatpelurit.fi/askeleet.html 1. askeletta olen työstänyt jo pitkään ja luulen, että olen sisäistänyt riippuvuuden voiman ja uhan. Ymmärrän aidosti olevani voimaton riippuvuuden edessä, en voi tahdonvoimalla sitä voittaa tai hallita. Yritetty on monesti, ja pakonomaisuus, riskinotto ja toivottomuus palaa aina. Jos joskus tulevaisuudessa luulen voivani pelata taas, en ole aidosti myöntänyt voimattomuuttani, enkä ole rehellinen itselleni. Tiedostan tämän erittäin vahvasti. Kaikki mieleni kuiskailut, jotka yllyttävät pelaamaan, ovat harhaisia valheita. Jos olen rehellinen itsellen...

Mikä on aikaisin muistoni riippuvuudesta? Omastani ovat pankin kolikkorullat, joita saimme vanhemmilta ruotsinristeilyillä. Jokainen lapsi sai 50 markkaa yhden markan kolikoina pankin kolikkorullina. Näillä sitten pelasimme ihan pienestä asti laivan rahapeliautomaateilla.  Ensikosketus muiden riippuvuuksiin taas tulee muistikuvasta isästä nukkumassa humalaa pois olohuoneen sohvalla iltapäivällä ja huolena isän mahdollisesta äkkikuolemasta, koska päiväkodin täti kertoi, että tupakka tappaa. Riippuvuudet ovat olleet läsnä minun arjessani ihan pienestä asti. Nyt yritän rimpuilla itse eroon omasta tuhoavasta riippuvuudestani ja pyrin samalla tukemaan myös muita läheisiäni matkalla kohti raittiutta.  Toivottavasti minun lapseni saavat mahdollisuuden, jota en itse saanut, riippuvuuksista vapaan lapsuuden. Elämä, anna minulle voimaa tähän!

Mihin voi mennä rauhoittumaan ja saamaan voimaa, kun ahdistaa, pelottaa tai hämmentää liikaa? Minne mennä, kun tunteet, ajatukset ja pelot vyöryvät päälle? Mikä on minun turvapaikkani pääni sisällä? Minun paikkani on aava meri, rantakivikot, joita vasten aallot lyövät rauhoittavasti ja majakka. Tähän kuvastoon palaan päässäni, kun haluan tuntea rauhaa ja turvaa. Tämä tuntuu mieleni kodilta, joka tasoittaa sykkeeni ja auttaa paniikkiin. Mikä on sinun?

Tuli eteen ensimmäinen selkeä "elämä testaa olenko tosissani"-hetki eilen. Näin Veikkauksen mainoksen Eurojackpotista, jaossa 104 miljoonaa euroa. Mainitsin asiasta puolisolleni ja puhuimme kevyesti aiheesta. Hän sanoi, että hänen puolestaan voisimme muutamalla eurolla pelata. Naureskelimme hetken pääpalkinnon voittamistodennäköisyyttä, joka taitaa olla 1:140 miljoonaan. Tämän jälkeen keskustelimme aiheesta vakavasti. Päädyin siihen, etten halua vaarantaa toipumistani lottoamisella. Se on uhkapelaamista siinä missä muutkin pelit. Jos antaisin pikkurillin Eurojackpotille, niin se pikkuruinen dopamiinipiikki olisi ainoastaan ensiaskel uuteen syöksyyn riippuvuuden orjaksi. Aivan kuin alkoholistille yksikin ryyppy riskeeraa koko elämän, peliriippuvaiselle saman tekee yksi rivi lottoa tai arpa. Taas yksi pelivapaa päivä elettynä. Toipuminen jatkuu.